Minun elämää

Noniin nyt olisi sitten tämäkin aloitettu. Kerron nyt hieman itsestäni ja siitä miksi tätä aloin kirjoittamaan. En halua mitään turhaa kommentointia. Mutta niin…aloitetaanpa.

Olen siis Tiia ja elämääni kuuluu pieni poika ja mies. Tai ainakin luulen niin.

Blogin aloitin jotta se helpottaisi mua purkamaan tunteita muulla kun vihalla. Sain poikani pian 5 vuotta sitten jonka jälkeen on ns. mäki alas alkanut. Paljon on ollut hyvä hetkiä mutta viime kuukausina on kaveritki alkanu huomaamaan että oon vihanen ja huonolla tuulella koko ajan.  Aloitin seurustelut 3kk sitten ja alku meni hyvin. Nyt on alkanu ilmenemään mun huonoa oloa joka purkautuu sitten huutamalla ja raivoamalla. Lapseen kun sitä ei voi kohdistaa niin se kohdistuu mieheen ja läheisimpiin ystäviin. Tässä tietysti tuleekin sitte esille se että ketkä niitä oikeita ystäviä on?

Koulussa tutustuin tyttöön joka on aivan huippu <3 Mutta hänkään ei ilmeisesti ollut se todellinen ystävä. En muista koska tämä on alkanut, mitä olen tehnyt saatika mitä oon sanonut enkä ole tässä vuosien aikana pystynyt myöntämään että jossain on nyt joku hätänä. Oma hälytys ei siis soinut. Meillä on monesti mummi (minun äitini) sanonut että pitäisi hakea apua mun ongelmaan mutta en ole kokenut sitä omalle kohdalle tärkeäksi. Ja nyt mä oon sitte ollu koko ajan huonona ja paha olla olen missä vaan. Koulu on jäänyt vähäselle ja kotonakaan ei meinaa aina jaksaa.

En yritä mitenkään vedota etteikö vika olis mussa mutta kun oon yrittäny miettiä että mistä tää kaikki johtuu niin todennäkösesti mun väsymyksestä elämään. Poikani on ollut vauvana koliikki vauva ja valvottanut öisin paljon. Kasvaessa on tullut koko ajan jotain pieniä asioita mitkä mietityttävät. Niki aloitti pään hakkaamisen n. 2 vuotiaana ja sitä on jatkunut pian 3 vuotta. Neuvolassa ei asiaan ajoissa puututtu vaikka apua koitin hakea ja nyt kun oon olevinaan siihen apua saanut niin on hieman helpottunut. Pojalla on erityispäiväkoti paikka jossa ovat ihmiset oikeasti ammattilaisia hieman hankalien lasten kanssa. Ja tämän myötä on myös vastuu mulla kasvanut. Joo tiedän että vaikka lapsi on hieman hankala niin mun on jaksettava.

Nyt kun on alkanut tulemaan ilmi nää kiukut ja muut niin mä oon päättäny hakea apua. Nyt oon nähtävästi menettänyt tärkeitä ihmisiä mun elämästä ja miehen. Mun ainoo toivo nyt olisi se että ihmiset jotka on oikeesti mun ystäviä ni tukis mua täs mun prosessissa. Tällä hetkellä mulla ei oo ketään tässä ympärillä. Mun vanhemmat on ulkomailla ja palaa vasta 4 pv kuluttua ja perhetyöntekijöitä en viitsisi viikonloppuna häiritä. Mulla on ollut ystävä nyt poikansa kanssa yötä meillä jotta ei menis koko aika itkemiseen koska en lapsen nähden itkeä.

No nyt ku täst ei tunnu tulevan muuta kun itkua ni jatkelen sitte taas kun olo parempi. Täti kiittää ja kuittaa. Toivon teidän lukijoiden ymmärtävän.