Viikko reissussa teki tavallaan hyvää mutta toisaalta romautti mut alas. Syksy on saapunu ja tuntuu että nyt on joku suurmasennus tai jotain. En pysty ajattelemaan mitään tai tekemään mitään koska on niin huono olla koko ajan. Itkisin varmaan aamusta iltaan jos siihen olis mahdollisuus.
Olla hyvä vanhempi, hoitaa koti, työ ja jaksaa vielä kamppailla itsensä kanssa ei vaan onnistu. Tai ei ainakaan mulla. Kaipaan jotain mutten tiedä mitä. Musta tuntuu että rajotan kaiken tekemisen mun vanhempien mielipiteiden varaan. Tottakai arvostan heitä ja haluan kuulla heidän näkökantaa mutta jotenkin oon taas viime aikoina kuullut vaan kuinka lapsen kaikki ongelmat on minusta kiinni ja kuinka en osaa asioita käsitellä.
Voin pahoin koska tuntuu etten riitä kenellekkään. Tai kun yritän tehdä parhaani vanhempana mutta koen etten riitä omille vanhemmille. Monta yötä menny valvoessa ja miettiessä mitä pitää korjata ja miten jatkossa jotta raiteet loksahtaisi paikoilleen. Rakastan poikaa yli kaiken enkä päivääkään vaihtaisi pois. Mutta jaksaa olla hänen kanssa ja jaksaa kaiken kansan paska niskaan. EI KIITOS!
Työt ei suju kun kaikki asiat painaa niskaa. Huolettaa rahat koko ajan ja jotenkin vaan tuntuu että tuo työ ei oo mun juttu. Jos olisi muuta kun vaan paikalla istumista koko se työ aika ja puhelimessa oloa ni mitä tahansa olisin valmis ottaa vastaan koska mua ei vaan ole enää luotu istumaan puhelimen ääressä. HALUUN JOTAIN PAREMPAA! Paskasuodatin siis tukossa. En jaksa kattoo kenenkä urpon naamaa tai kuunnella niiden lässytystä!
Tää vuosi on ollu täyttä paskaa!!!!! Oon henkisesti ollu koko ajan reunalla. Haluun saada elämän raiteille, löytää kunnon työpaikan, miehen (jolta saisi myös vastarakkautta) jonka kanssa voisi sitte nää ilot ja surut jakaa. No tänne en paljoo iloa ole jakanut mutta on pakko olla keino purkaa tätä omaa paskaa oloa pois. En vaan jaksa enää olla se iloinen ja sosiaalinen tyttö enää.
Itkusta on tullu yllättävän läheinen viime kuukausina. En oo enää niin vahva ku mitä oon ennen ollu. Enkä tiedä miten mä tän kaiken purkaisin mun vanhemmille jotta ne ymmärtäis mitä mä käyn pääni sisällä. Jotta mä voisin vaan itkee ja vuodattaa kuinka paha mun on oikeesti olla. Pelkään että tän takana ois yks poika joka on tehny täysin selväksi ettei sillä ole mitään tunteita mua kohtaa. Kiva on hengailla ja jos tuntee ittesä yksinäiseks ni voi toiselle soittaa mut ei sekä toimi ku toispuoleisesti ja heikosti sitenkin.
En haluis pitää sisällä tätä kaikkea mutta musta tuntuu ettei kukaan oikeesti ymmärrä. ”Ymmärrän sua”, ”kyllä susta välitetään” etc joo joo blaa blaa kyl oon kuullu ennenki. Mun elämässä on tällä hetkellä vain pari kolme hassua kaveria jotka oikeesti taitaa ymmärtää miten pahalta musta tuntuu tai ovat ainaki tukena ja aina valmiita kuuntelemaan. Tarvisin vaan aikalisän kaikesta. Jos asiat ois toisin ni muutettas poitsun kans vaikka lappiin. Tutustuttas uusiin ihmisiin ja ihan toisenlaiseen elämään. Tää kaupunki on niin nähty ettei tääl oo ku pettäviä ja valehtelevia paskoja.
Tarviiko mun aina jaksaa? Onko mun oltava täydellinen?
EN JAKSA ENÄÄ!!!!!!
Merkinnät RSS-syötteenä